Hanna on kaunis toimintaelokuva

Joe Wrighting ohjaama Hanna on kaunista katseltavaa. Klassisesta juonesta on saatu upealla ohjauksella vaikuttava elokuva. Pääpiirteittäin juoni on selkeä: isä kouluttaa tytärtään erämään armoilla täydelliseksi tappajakoneeksi, tyttö lähtee suorittamaan tehtävää ja sen jälkeen on pitkä matka takaisin isän luo. Tietenkin kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan ja tyttö huomaa olevansa kaikesta kuolutuksestaan huolimatta odottamattomien valintojen edessä.

Hannan näyttelijä Saoirse Ronan esittää upeasti yhtäaikaa äärimmäisen kylmää ja vahvaa 16 -vuotiasta tyttöä ja uteliasta sekä herkkää tutkimusmatkailijaa. Hän on vaikuttavan näköinen vaaleassa ihossaan, kullankeltaisissa hiuksissaan ja lähes olemattomissa kulmakarvoissaan -erikoislaatuinen tappaja. Cate Blanchett on jälleen vahva roolissaan, tällä kertaa kylmäverisenä ja hieman neuroottisena CIA agenttina. Itse rakastan Blanchettia, hän ei ole vielä koskaan tuottanut pettymystä, eikä tämä ole poikkeus. Saoirse ei kuitenkaan jää Blanchettin varjoon. Myös Eric Bana, Hannan isä, on vakuuttava. Mielenkiintoinen konsepti muodostui myös palkkamurhaajista, jotka erottuivat joukosta värikkäällä persoonallaan.

Hanna voi joidenkin makuun vaikuttaa turhan peuramaiselta, mutta minut hahmo lumosi. Tarina ei ole kirjoitettuna kovin uniikki, mutta elokuvan rauhallinen ja taiteellinen ote teki siitä muistettavan. Ohjaajan muita teoksia ovat muunmuassa Sovitus, Ylpeys ja ennakkoluulo ja The Soloist. Ohjaajan ainutlaatuinen kädenjälki erottuu kaikissa aikaisemmissa ja niin myös tässä. Ei mikään tavallinen toimintaelokuva.

Vuosaari on elämien mosaiikki

Ensi-iltansa 3.2. saava Aku Louhimiehen elokuva Vuosaari on vahva elokuva. Se on kokoelma eri elämäntilanteita ja ihmissuhteita. Eniten olin vaikuttunut lasten tarinoista, ja se on paljon sanottu minulta, joka en ole suuri lapsi fani. "Vuosaari on elokuva rakastamisen vaikeudesta. Tarina ihmissuhteista, joissa rakkaudesta jää arpi",Louhimies kuvailee elokuvaansa ja rakkaus sen eri ilmenemismuodoissaan onkin selkeästi esillä läpi elokuvan.

Elokuva alkaa esittelemällä henkilöt. Omaan makuuni esittely on turhan irtonaista, olisin toivonut ehkä pidempiä pätkiä perheitä kohden tai sulavampaa tarinoiden vaihtumista. Kuitenkin mielenkiinto onnistutaan herättämään ja hahmot ovat uskottavia. Itse pidin erityisesti Lontoolaisesta Sean Pertween hahmosta mukavana lisämausteena. Tarina on mielenkiintoinen ja jopa koskettava, monien osalta, kunnes kaikki kaatuu vanhaan suomielokuvan kaavaan: seksiä, seksiä ja vielä kerran seksiä. Osasin trailerin perusteella odottaa jotain, mutta elokuva jähmettyi erikoiseen toistoon, missä jokainen hahmo vuorollaan päätyi petiin. Oliko se tarpeellista? Minun mielestä ei. Vähemmästäkin olisi ymmärtänyt. Muutenkin, jos kyseessä on rakkauden tavoittelu, onko seksi ratkaisu?

Vuosaari toimii, mutta repsahtaa ajoittain liioitteluun. Ihmistarinat ovat mukavan vaihtelevia keskenään ja on helppo löytää omien tuttujen piirteitä henkilöhahmoista. Näyttelijöinä on tuttuja suomalaisia nimiä, kuten Laura Birn, Jasper Pääkkönen (onneksi vain suht pienessä roolissa), Maria Järvenhelmi (hänet tiedän ainakin Rölli elokuvasta!) ja Matleena Kuusniemi. Ihastuin Kuusniemen näyttelijäruositukseen ja itse hahmoon, se herättää paljon keskenään ristiriitaisia tunteita. Mikko Koukin suoritus painonsakanssa kriiseilevästä yksihuoltaja isästä ei vakuuttanut minua, mutta oli sopivasti keveämpi tarina muiden joukossa. Laura Birn näytteli hyvin, mutta hänen hahmonsa, viinaan taipuva riitapukari, alkoi puuduttamaan elokuvan aikana. Uskon, että hahmon olisi voinut toteuttaa hillitymmin, jolloin rakkaudelle olisi jäänyt enemmän tilaa hahmon vihaamisen sijaan. Joku voi toki ajatella, että hänkin edusti yhtä elämän tapaa. Minulle se vain oli liian kärjistetty.

Kaikki ympättynä, sanoisin elokuvan olleen kaiken kaikkiaan hyvä. Puolivälin lakanakohtaukset olivat pilata elokuvan minulta, mutta tarinoiden monipuolisuus ja onnistunut toteutus voittivat minut puolelleen. Elokuva ei kompastu taiteilemaan ihmisten elämillä liikaa, vaan maalaa tarinoita ja jättää katsojan miettimään mitä tulee tapahtumaan ja mitkä ovat motiivit tekojen taustalla.

Kapteeni Amerikka takaa viihde tykityksen

Marvel sarjakuvat eivät ole minulle tuttuja, mutta niihin pohjautuvia elokuvia on alkanut ilmaantua markkinoille ja suurimman osan niistä olen ilolla katsonut. Koska en ole itse sarjakuvaa lukenut, on arvioni Kapteeni Amerikasta täysin elokuvapohjainen. Odotukseni elokuvasta olivat melko korkeat, koska muut sarjakuviin pohjautuvat elokuvat ovat olleet omaan makuuni.

Elokuva ehdottomasti nappasi minut mukaansa. Päähenkilöstä ei voi olla pitämättä heti 5 minuutin jälkeen. (tietoa näyttelijästä) Chris Evans tuo hahmoon inhimillisyyttä ja on uskottava sekä sankarin saappaissa että hellyttävänä altavastaajana, jolle toivoo vain hyvää. Tarina alkaa pohjoisnavalta erikoisen aluksen löydöstä ja siirtyy ajassa taaksepäin Hitlerin aikaan. Amerikassa värvätään sotilaita, mutta Chris ei koskaan tunnu kelpaavan sotilaan saappaisiin. Hätiin osuu Saksalainen professori, Stanley Tucci, joka näkee nuorukaisessa potentiaalia omiin suunnitelmiinsa. Arvatenkin pikku herrasta tulee lopulta itse Kapteeni Amerikka. Samaan aikaan Saksassa vallanhimoinen Johann Schmidt, Hitlerin oikea käsi, punoo omia kunnianhimoisia juoniaan löytämänsä energiavoiman ympärille. Schmidtiä näyttelee karismaattinen Hugo Weaving, joka luo sopivan kontrastin nuorelle siloposki Evansille.

Tarinan juoni on ennalta arvattava ja kliseinen, puhumattakaan yli patrioottisesta sävystä. Silti, elokuva onnistui viihdyttämään. Se oli sopiva Aivot narikkaan –elokuva, mistä ei puuttunut toimintaa, supersankaruutta tai kujeilua. Ainoa merkitsevästi itseäni häiritsevä ratkaisu elokuvassa oli yllättäen paljastuvat Punaiset kasvot. Kuitenkin nielin siinä kohtaa inhotukseni niin teennäiseen maskeeraukseen, koska kyseessä on sarjakuvaan pohjautuva elokuva, ja ei Red Skullia voi jättää ilman tunnusominaisuuttaan.

En suosittele elokuvaa, jos kaipaat monipuolisia henkilöhahmoja, syvällistä juonta tai yllätyksellisyyttä. Tämä ei ole taideteos, mutta erottuu energiallaan. Elokuva on ohjaajansa näköinen työ. Joe Johnston tunnetaan muun muassa elokuvasta Jumanji ja Hidalgo. Sen verran paljon itse pidin elokuvasta, että jään odottamaan innolla jatkoa. The Avengers on tulossa jossain vaiheessa tätä vuotta ja siinä näemme jo tutuiksi tulleita hahmoja, myös Kapteeni American. Mielestäni hauska tapa toteuttaa elokuvat, että luodaan ensin esittelyt jokaisesta Avengerista (mitä nämä sitten suomenkielellä ovat? Iron Man, Thor, Hulk) ja sen jälkeen tuodaan ne yhteen. Ilmeisesti The Avengers tulee olemaan yhtä aikaa itsenäinen supersankari elokuva, että tarinan kerronta Kapteeni American perspektiivistä.

Järki ja tunteet neiti Jane Austinin elämässä

Katsoin uudestaan romanttisen totuutta kutittelevan draamaelokuvan Jane Austinin jalanjäljillä, mikä on julkaistu 2007. Elokuva maalaa tunteiden ja järjen kamppailun Jane Austinin omassa elämässä. Paljoa ei faktaa ole itse elokuvan pohjalle, mutta se ei tarkoita, että elokuva olisi yhtään sen huonompi tai vähemmän vaikuttava. Ennemminkin päinvastoin.

Elokuva onnistuu hienosti tavoittamaan aikansa kulttuurin. Rahan monet kasvot tulevat esille samoin kuin rakkauden ilot ja murheet sekä valintojen taustat ja seuraamukset. Elokuva laittaa miettimään, millaisia valintoja itse olisi tehnyt. Se pysyy hyvin realismissa ja hahmot ovat uskottavia. Anne Hathaway tuo mieleen Jane Austinin roolissaan kyseisen kirjailijan kenties tunnetuimman kirjateoksen, Ylpeys ja Ennakkoluulo, amerikkalaisen elokuvaversion päähenkilön Elizabeth Bennetin (Keira Knightly).  Hän on uskottava roolissaan kaikilta muilta osin paitsi brittiaksentiltaan, se oli pilata elokuvan minulta. Puolestaan hänen vastanäyttelijänsä James McAvoy onnistuu nappiin roolissaan ja yhdessä kaksikko loistaa saaden katsojan uskomaan heihin. Myös sivurooleissa on merkittäviä näyttelijöitä kuten Maggie Smith Lady Greshamin koroissa.

Jane Austenin jalanjäljillä muistuttaa paljolti Austinin kirjoittamaa kirjallisuutta ja niistä tehtyjä elokuvia sekä lyhytsarjoja. Elokuva saa katsojan uskomaan, että näin asiat varmasti ovat menneet, jolloin kirjojen henkilöhahmot ja tapahtumat selittyvät. Tietenkin elokuva on spekulointia ja tarkoituksella kirjailijan kirjoista on tuotu elokuvaan repliikkejä ja samankaltaisia hahmoja, jotta katsojat voisivat tuntea tuttuuden tunteen. Se toimii.


Elokuva on sykähdyttävä ja romanttisten draamojen klassikkoa, joka yltää Pikku naisia ja Kotiopettajattaren romaanin viereen. Kuitenkin elokuva kalpenee BBC:n Ylpeys ja Ennakkoluulo minisarjalle, mutta miinukseksi lasken vain brittinäyttelijöiden puutteen.

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/3385259/filmaattinen-minkki?claim=qntjw4u9az3">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Super 8 nappasi mukaansa

Vau, nyt yllätti ihan täysin! Vuokrasin Makuunista 3 euron uutuuselokuvan ajatellen, että kaipa se on katsottava. Kannessa komeili kirjoittaja-ohjaajana J. J. Abrams ja tuottajana Steven Spielberg, joten ihan surkea elokuva ei voisi olla. Ja siinä olin oikeassa, mutta mitä en osannut odottaa oli latu elokuva alusta loppuun.

En ollut edes kuullut elokuvasta Super 8 aikaisemmin. Hyvä puoli siinä mielessä, ettei minulla ainakaan ollut suuria ennakko-odotuksia. Elokuva piti otteissaan alusta loppuun. Tarinan kantavia hahmoja ovat kotitekoista elokuvaa puuhaavat nuoret pojat ja yksi tyttö. Tarinassa on suuri ripaus ulkoavaruudellista kauhua ja jännitystä, mikä oli odotettavissa J.J. Abramsiltä ja Spielbergiltä. Tarina rakentuu hyvin ja katsojan mielenkiintoa pidettään hienosti yllä paljastamalla pikkukylää ahdistelevasta olennosta mahdollisimman vähän kerrallaan. Lisäksi elokuvassa on klassinen aggressiivinen ja salaileva Amerikan armeijanmies ja vastassa hänellä on rehti kylän apulaissheriffi.

Elokuvan huonoja puolia on muutamat uskottavuuden puutteet ja pari asiaa jää selittämättä, kuten miksi eläimistä vain koirat karkaavat? Myös kylää piinaava otus osittain häiritsi toteutuksellaan, mutta siitä syystä oli hienoa, miten pitkään sen näyttämistä välteltiin. Erilaiset olennot ovat muutenkin aina haastavia, miten tehdä niistä uskottavia, inhimillisiä ja silti aivan uuden lajin näköisiä. Elokuva sisältää jännitystä, upeita säikäytys tilanteita ja väkivaltaa, joten perheen pienimmille ei sovellu. Melkein olisin ajatellut ikärajaksi k 15, sen verran pelottava se oli paikoittain. Sen enempää en osaa kritiikkiä sanoa.

Parhaiten elokuvassa ehdottomasti loisti nuori näyttelijä Elle Fanning, jolle onkin aikaisempaa näyttelijän kokemusta jo kertynyt hyvin. Odotan mielenkiinnolla hänen urakehitystään. Kaikki hahmot elokuvassa olivat hyvin luotuja ja persoonallisia. Elokuvaa on hieman hankala kuvailla, paljastamatta liikaa, joten jätän mieluummin lopullisen arvostelun teille jokaiselle. Suosittelen mieluiten vielä välttämään takakannen lukemista, mutta ehkä se on vain minä, joka haluaa tietää mahdollisimman vähän juonipaljastuksia elokuvasta. Sen takaan, että jos olet tykännyt Lost -sarjasta tai Spielbergin tuotannosta, tykkäät tästäkin, vaikka se ei klassikko hyllyyn asti ehkä pääsekään.

Uusin Sherlock Holmes jo kangistunut kaavoihinsa?

Kävin sunnuntaina katsomassa uusimman Sherlock Holmes elokuvan A Game of Shadows. Päähenkilöitä näyttelivät akaisemmasta elokuvasta tutut Robert Downey Jr. maailmankuulun salapoliisin Sherlock Holmesin rooliissa ja siloposki Jude Law näyttelee luotettavaa kollegaa tohtori Watsonia. Ohjaaja Guy Ritchieltä olen nähnyt vain aikaisemman Holmes elokuvan, muutoin hänen tuotantonsa ei ole minulle tuttua. Holmes elokuvat ovat olleet vaikuttavia molemmat ja niissä on selkeästi nähtävissä sama käden jälki. Ensimmäinen Holmes vuonna 2009 antoi upean elokuva kokemuksen ja maalasi upean maailman katsojan eteen. Paineet olivat korkeat toiselle elokuvalle.

A Game of Shadows aloittaa alkuasetelmasta, missä vastakkain on kaksi neroa, Sherlock Holmes ja professori Moriarty. Watson vedetään mukaan kesken häämatkan. Lisäksi Holmesin apujoukkoihin päätyy elokuvan aikana kaunis mustalainen Madame Simza, jota näyttelee Pohjolankaunotar Noomi Rapace. Myös Holmesin veli astuu kuvioihin mukaan ja häntä esittää ihastuttava Stephen Fry. Pääpahista näyttelee Jared Harris. Elokuvan juoni on sopivan kiemurainen, mutta kuitenkin suoraviivainen. Kaikki tietävät heti kuka on elokuvan pahis, joka pitää pysäyttää. Professori Moriartyn motiivit selviävät elokuvan aikana, muutoin kyse on kissa ja hiiri leikistä sekä sankari kaksikon välisestä naljailusta.

Pidin elokuvassa musiikki valinnoista, tunnelma oli upeasti toteutettu. Myös taistelukohtaukset ja kuvauksellinen tapa osoittaa Holmesin ajatuksen juoksu oli miellyttävä, tosin isolta ruudulta katsottaessa se hieman heikotti jopa ajoittain nopean temponsa takia. Erityisesti miellyin hidastuksiin, ne nostivat elokuvan perinteisestä seikkailu elokuvasta taiteellisemmalle tasolle. Tämä kaikki oli kuitenkin tuttua jo ensimmäisestä elokuvasta. Ehkä mieleenpainuvin visuaalinen kohtaus oli sankareiden pako metsässä ja siitä maalautui hieno sotataulu. Sen sijaan hahmojen välinen dynamiikka alkoi rasittaa minua elokuvan edetessä. En tiedä miten kirjoissa tapahtuu, mutta elokuvassa olisin toivonut vähemmän Holmesin ja Watsonin kinastelua. Ok, häämatka ei mennyt niin kuin suunnittelit Watson, get ower it. Myös Holmesin ylimielisyys oli jo rasittavaa. Olisin toivonut hänen tekevän hieman enemmän virheitä tai joutuvan näkemän vaivaa päättelyihinsä. Myös komiikka oli mielestäni enimmäkseen heikkoa. Eniten itseäni huvitti ja ihastutti lähes eläväkuollut vanha palvelija.

A Games of Shadows oli kokemus kieltämättä, mutta en ostaisi elokuvaa hyllyyni. Se oli paljolti vain ensimmäisen elokuvan toistoa eikä mielestäni nostanut enää tasoaan. Hahmoja olisi voinut syventää, tuoda jokin uusi käänne tai lopussa olla joku paljastus, kuten vielä isompi juonien punoja kaiken takana. Elokuva kaipasi ripauksen inhimillisyyttä ja vanhaa Holmesin karismaa. Visuaalisesti elokuva on upea. Efektit saattavat kuitenkin ärsyttää joitain. Holmes on ehdottomasti tuotu nykyaikaan, mutta kenties liikaakin?

Matka menneisyyteen

Jouluna tv:stä tuli elokuvia jokaiseen makuun. Silti en huomannut omaa ultimate joulu klassikkoa ohjelmalistalla. Uutena bloggaajana, en edes ala arvuuttelemaan vielä tyhjää lukijakuntaani vaan paljastan samantien elokuvan mitä kaipailin: Yksin kotona. Se on brutaali, se on tullut monet monet kerrat kotiemme ruuduilta ja sitä katsoo itkien. Silti, kaipasin sitä tänä vuonna. Onnekseni minulla oli hätävarana viime vuodelta digiboksilleni tallennettuna Yksin kotona 2. En kuitenkaan loppupeleissä turvautunut hätärakettiin vaan tyydyin hyvään seuraan perheeni kanssa ja vanhojen kuva-albumien selailuun.

Siinä kuvia selaillessa aloin pohtimaan omia lapsuuden ja lähihistoriani elokuvasuosikkeja, mitkä ovat jääneet minulle mieleen. Näin uuden vuoden alkajaisiksi ja uutena bloggaajana omien mieltymysteni avaaminen on muutenkin paikallaan.

Lapsuuden top 5 sattumanvaraisessa järjestyksessä

• Leijona kuningas
• Balto
• Kotia kohti
• Lassie
• Star Wars IV-VI lasken kolme leffaa yhdeksi ;)

Lähi historian top 10  sattumanvaraisessa järjestyksessä

• Die Hard 1
• Star Wars I-III
• Tyttö ja villihanhet
• Gladiaattori
• Pirates of the Caribbean 1
• Indiana Jones -elokuvat
• Matrix
• What's Eating Gilbert Grape
• Terminator 2
• Taru Sormusten Herrasta -trilogia